LFatTM - kaaoszine.fi (FI)

Jännittävä visailukysymys heti tähän alkuun: Monesko Riverside-albumi tämä uusi ”Love, Fear And The Time Machine” on? Vihjeeksi sen verran, että vastaus löytyy tutkimalla levyn nimeä. Yhtye on mielestäni aina onnistunut tekemään vähintään onnistuneen albumin, muttei oikein ikinä sitä mestariteosta. Olen kolmisen kertaa nähnyt yhtyeen livenä ja jokainen kerta on aina ollut edellistä parempi, joten ehkäpä siinäkin olisi jotain ennustetta tulevasta? Sinkkulohkaisuun ”Discard Your Fear” ainakin ihastuin heti ensi-iskuilta! Tosin sama homma oli edellisenkin levyn kanssa, joka lopulta hieman väsähti loppua kohden. Tämä alkusepustukseni meinaa muutenkin poukkoilla minne sattuu, mutta mainitsen vielä erään hyvän tuttuni kuvauksen kyseisestä yhtyeestä: ”Tämä on niin laadukkaan kuuloista, ettei se voi mitenkään olla Puolasta”.

Yhtyeen musiikki ei ikinä ole ollut erityisen heviä, mutta varsinkin ensimmäiset levyt rypivät aika raskaissa, surullisissa ja pahoissakin fiiliksissä. Siitä lähtien yhtye on edennyt koko ajan pienin askelin kevyempään ja suoraviivaisempaan suuntaan. Tämä uusi levy onkin helposti yhtyeen positiivisin, letkein, ilmavin ja popein albumi. Yhtye on osannut aina rakentaa kappaleensa melodiakoukkujen ympärille, mutta varsinkin tällä kertaa tuntuu koko albumi perustuvan juurikin niille. Menneen talven nollakelejä ovat myöskin turhat kikkailut ja soittorunkkailut, jota tosin yhtyeen musiikissa on ollut kollegoihinsa verrattuna muutenkin melko vähän. Yhtyeen musiikki onkin nyt jälleen lähempänä Steven Wilsonin tuotoksia kuin Dream Theateria.

Melodiakoukkujen seassa toimivat edelleen yhtyeen vahvuudet, jotka ovat oivaltavien, mutta vaivattomien kappalekokonaisuuksien kera yhtyeen muusikot. Yhtyeen keulahahmon Mariusz Dudan bassottelu ei jyrää, vaan tasapainottelee ja vuorottelee hyvin yhtyeen kitaristin leadien välissä. Rumputyöskentely ei ole pelkkää peruskomppia, vaan päinvastoin, mutta silti onnistuu olemaan kaahailematta varpaille, vaan ikään kuin liimaa kokonaisuuden yhteen. Yhtyeen musiikki on välillä kuulostanut urkuratkaisujen takia vähän hupsulta ja halvalta, kutsuttakoon tätä vaikkapa Puola-syndroomaksi, mutta tällä albumilla niiden rooli on jätetty hieman taka-alalle, jolloin ne muiden soittimien tavoin täydentävät musiikin flowta, eikä luo väkinäisiä ärsykkeitä, jolla yritetään vain tuuppia kuuntelijaa transsistaan. Varsinkin, kun Mariuszin laulut ovat jälleen nousseet aivan uusille leveleille ollen niin hunajaisia ja pehmeitä, ettei edes diabeetikon tarvitse tarkkailla sokeriarvojaan.

Vaikka edellä mainitsinkin asioita, jotka helpottaisivat levyn sisään pääsemisessä, oli minulla ensikuunteluilla hankaluuksia saada mitään pysyvää irti. Kuulemastani tykkäsin kyllä kovin, mutta kuuntelun tauottua en oikein muistanut mitään levyltä. En lempparikappaletta, en yllättävää hetkeä, en madon möyrinää korvassa ja tajunnassa. Hiljalleen kuitenkin alkaa veitsi uppoamaan voihin ja joka kuuntelukerralla voi vain nautiskella voikkuleivistä. Levyn sanoitusteematkin menevät pelosta rakkauteen, joten sekin sopii kivasti hitaasti lämpenevään fiilikseen. Levyn eräällä tavalla löytää jokaisella kuuntelukerralla uudestaan ja uudestaan, jolloin albumiin on hankala nopeasti kyllästyäkään. Jos usein yhtyeiden albumeilla tarvitaan hieman heikompia kappaleita tuodakseen ne helmet paremmin esille, keskinkertaiset rallit ”Love, Fear and the Time Machine”:lla loistavat poissaolollaan. Riverside onnistuu kiihdyttämään ja jarruttamaan juuri oikeissa kohdissa maantien ylä- ja alamäissä sekä tiukoissa kurveissa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei tosin levyllä ole, joten saa rauhassa nauttia maisemista. Arvostelun alussa mainittu kappale on oikeastaan ainut vaihtoehto sinkkulohkaisuksi, helposti pellillisestä irrotettava maistelupalanen, mutta selkeää toista sinkkukappaletta ei albumilta löydykään. Jos haluaa jonkun tietyn slaissin levyltä nykäistä irti, lähtee koko pizza mukana suuhun. Mainitsinko muuten vielä sanan ”levykokonaisuus” ja kuinka hyvin Riverside siinä onnistui?

Hieman inhottavaa on olla ällöttävä jees-mies al dente puntissa, mutta pakko myöntää, että nyt viimein Riverside on saanut aikaan sen mestariteoksensa, johon bändin muita albumeita tullaan aina vertaamaan, kuten myös muidenkin yhtyeiden musiikkia. Albumi irtautuu satamasta komeasti irti, eikä suvannon suvantoa ole horisontissa, vaan laiva seilaa nätisti auringonlaskuun asti. Vaikka aluksi vaivasikin se teflonmaisuus albumilla, maistuu jokainen lautasellinen maukkaalta ja tekee mieli santsata lisää.

Jos en nyt täysiä pisteitä antaisi, se tarkoittaisi, että yhtye olisi tehnyt tätä paremman albumin aiemmin tai ”Love, Fear and the Time Machine” jättäisi jotain hampaankoloon ja odottamaan jotain lisää. Kenties levyn raskaimmat kohdat olisi voitu viedä vieläkin rankemmiksi, mutta se ei olisi enää istunut levyn kokonaisuuteen. Turha sitä siis suotta marmattamaan ja väkisin etsimään ongelmia, kun voi vain ihastella kauniisti sidottua pakettia, jonka avatessa löytää aina uusia yllätyksiä. No, keksitään sitten vaikkapa tällainen: Jos elämässäsi ryvet pohjamudissa ja pehmeät arvot ja rohkaisevat sanat vain oksettavat, tämä albumi ei tule puhuttelemaan sinua. Jos kuitenkin olet perusiloinen madafaka, tämä toimii varmasti sinun herkille ja kauniille korvillesi. Tunti pelkkää nautintoa!

Publication

2015-08-23

Reviewer

Ville Syrjala

Rating

10/10